Big-Wood's Cardigan Welsh Corgis

TV-mainoksen intiaanipäällikön sanoja mukaillen, eilen oli hyvä kuolla. Oli kaunis syyspäivä, aika olla epäitsekäs ja jättää Tinkasta muistot sellaisena kuin se oli. Tinkan vielä eilen kantelema noutokapula ja magneetin lailla vetänyt agilityputki jäivät niille sijoilleen pihalle ja tänään aamulla töihin lähtiessä todellisuus iski lujaa kasvoihin kuin mereltä puhaltanut syystuuli. Seuraava isku tulee olemaan kotiin meno, mutta kaikki surut on surtava ajallaan ja kohdattava kasvokkain. En mieti tuota hetkeä nyt, keskityn muistelemaan murto-osaa niistä lukuisista kauniista muistoista joita meillä oli.

Tinka oli ainoa narttupentu, joka pentueestaan selvisi. Ensimmäiset viikot sen elämä oli käsissäni ja siitä eteenpäin sydämessäni. Elämänliekki oli kuitenkin vahva ja sen ei annettu päästä sammumaan. Ei – se ei olisi ollut oikein koiralle, joka pyhitti koko elämänsä minulle ja liikkumiselle. Eilenkin se tosiaan sysäsi pahan olonsa syrjään ottaakseen viimeiset tottikset, viimeiset agilitypyrähdykset putkella ja pujolla ja pienen lenkkeilyn kotitiellä ihan omasta halustaan. Minä annoin sille vielä ilon tuottaa minulle iloa.

Tinka sairasti vain kerran – viimeisen kerran.

Illan hämärtyessä oli minun aika tehdä se epäitsekkäin teko mitä koiranomistaja voi koskaan tehdä. Tiedän, että jollain napeilla Tinkan kuume olisi saatu vielä alas. Tuollainen lääkityksellä lisäajan osto tilanteessa, jossa toivoa ei ole, on vain väistämättömän pelkäämistä ja siirtämistä eteenpäin koiran hyvinvoinnin kustannuksella. Ei, ei meidän Tinkalle!

Elon kaari päättyi samoihin käsiin kuin alkoikin. Tinkan 11,5 vuotta sitten maailmaan saattanut eläinlääkäri tuli meille kotiin ja kaikki loppui rauhallisesti keittiössä yhdeksän uutisten aikaan koko perheen läsnäollessa. Tinka nukahti ikuiseen uneen rauhallisesti. Titus kävi haistamassa siskoaan. Itketti.

Järki voitti kuitenkin tunteet. Tinka haudattiin välittömästi pihakuusen juureen, sinne, minne kaikki muutkin meiltä poisnukkuneet 4-jalkaiset.

Jenni valitsi Tinkalle taivaalta oman tähden ja osoitti Pohjantähteä. Juuri niin Jenni! Se jos mikä on Tinkan tähti!

Itkettää taas, mutta tästä selvitään – Tinkan vuoksi. Jos se tuotti minulle eläissään niin kovasti iloa, pitää sen tuottaa sitä muistojen kautta pois mentyäänkin. Nyt vain olen hetken itsekäs ja suren menetystäni, sydämeni koiraa.

Saanko lähteä nyt?
Luuletko, että hetki on oikea?
Olen elämänpolkuni kulkenut ja parhaani tehnyt,
esimerkkiä yrittänyt näyttää.
Saanko siis astua toiselle puolen
ja vapaaksi henkeni päästää?
Aluksi en tahtonut lähteä,
taistelin kaikin voimin.
Mutta nyt jokin tuntuu kutsuvan minua
Kohti lämmintä ja elävää valoa
Tahdon lähteä
Tahdon todella. On vaikeaa jäädä.
Mutta lupaan, parhaani yritän
Elääkseni vielä yhden päivän.
Niin sinä saat minusta vielä kerran huolehtia
ja minä kokea suuren suurta rakkautta.
Tiedän, olet surullinen ja sinua pelottaa,
sillä tunnen kyyneleesi, jotka turkkini kostuttaa.
En ole kaukana,
Lupaan sen ja toivon, että muistat sen aina;
henkeni tulee sinua seuraamaan,
minne maailmassa matkasi johtaakaan.
Kiitos, kiitos että olet minua rakastanut.
Tiedäthän, että minäkin rakastan sinua,
Siksi on niin vaikea sanoa hyvästi
ja päättää tämä elämä luonasi.
Joten, pidä minua lähelläsi vielä kerran,
ja sano sanat, jotka toiveeni ois,
koska välität minusta tuhannen verran,
annat minun nukkua jo tänään pois.

Nyt Tinkan poismenosta on kulunut reilu viikko ja minunkin on aika kirjoittaa muutama rivi tästä minun suuresti ihailemasta cardista.

Näin Tinkan ensimmäisen kerran, kun se oli turisina mukana Kuopion näyttelyssä. Muutamien vuosien jälkeen minulla oli ilo tutustua tähän pikkumustaan myös kotioloissa.

Tinkasta ei voi oikeastaan puhua, ellei heti aluksi tule mainituksi ne Tinkan upeat liikkeet. Minä olin monien tapaan ihaillut niitä jo vuosia, kunnes jossain näyttelyssä pn-kehässä pääsin kipittämään Tinkan narun päähän. Olihan ne liikkeet hienot, kun niitä sai katsella, mutta se tunne kun on sellaisen koiran narun päässä oli jotain aivan mahtavaa (menen vieläkin kananlihalle). Olin vielä onnekas ja sain esittää Tinkaa useamminkin. Pakko myöntää, että Tinkan narun päässä minusta tuli huono häviäjä - koska ei sellaisen koiran kanssa vaan VOI hävitä! Ei, vaikka Tinkan sattui pari kertaa päihittämämään oma koirani...

Vaikka Tinka tuli suurimmalle osalle tutuksi näyttelykoirana, oli se minusta vielä parempi harrastuskoirana. Yhtä nopeaa cardia en ole koskaan nähnyt agilityradalla. Sen lisäksi Tinka tokoili täydellä sydämellä ja vanhoilla päivillä kehitti vielä mm. evl:n merkistä ihan oman version. Luonteeltaan Tinka oli juuri sitä, mitä minun mielestä cardin kuuluu ollakin. Se oli reipas, aktiivinen ja sosiaalinen koira, jolla oli elämään positiivinen asenne ja vankka itseluottamus. Tinka nautti esiintymisestä kuin kaikesta puuhastelusta harrastuksissa, mutta varmasti Tinkasta sen tärkein tehtävä oli toimia Jossun koirana ja siihen tehtävään se omistautui koko sydämellään.

Jossu, sinun puolestasi olen iloinen, että sait elää niin monta hienoa yhteistä vuotta Tinkan kanssa. Surullinen taas siitä, ettei kaikista parhaimmatkaan ole täällä luonamme ikuisesti.

Lämmin osanottoni tätäkin kautta. Jenni oli niin oikeassa valitessaan Tinkalle tähden...

Tinkan aina muistaen,
Pirjo

Kiitos kaikille meidän surussa myötäeläneille. Tinka oli varmasti koira, joka poismeno kosketti paitsi meidän perhettä, myös useita ystäviäni ja tuttaviani niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Poissa on nyt jotain SUURTA, vaikka itsehän Tinka oli pienenpieni.

Elämä jatkuu vaikka yksi ruokakuppi meillä jääkin päivittäin täyttämättä ja kengät pysyvät tuulikaapissa pareittain kun Tinka ei ole niitä kantelemassa omiin jemmoihinsa. Veljensä Titus on jo ottanut paikan siskonsa täyttämällä kuninkaallisella valtaistuimella ja tekee päivittäin samoja röyhkeitä tekosia, jotka ovat oikeutettuja vain kun "se on niin vanhakin". Jos ei ollut Tinkalta mikään pöydällä oleva pyhää, Titukselle se on nyt vielä vähemmän pyhää.

Olen haikeudesta huolimatta tyytyväinen tekemääni päätökseen. Minun ei tarvitse jättää mieleeni kuvaa raihnaisesta elämäänsä väsyneestä Tinkasta, vaan muistonamme on viimeisen päivän yhteiset hössötykset jonka aikana varjo parantumattomasta sairaudesta hieman rakoili, päästäen kauniin syyspäivän antamaan meille vielä kauniin lopun. Tinkan elämän pitkittäminen olisi ollut paitsi koiran, myös omien tuskien tarpeetonta siirtämistä. Mahdollista se toki olisi nykylääketieteellä ollut, mutta missä menee raja siinä mikä on mielekästä? Vapaana sairauden kiroista ei ole nyt vain Tinka, vaan myös minä, jolle Tinkan sairauden päivittäinen eteneminen oli niin kova pala, että se alkoi jo vaikuttaa kaikkiin tekemisiini ja ajatuksiini.

Kiitän sydämeni pohjasta eläinlääkäriämme Jarmo Hämäläistä, joka antoi Tinkan lähteä niin arvokkaasti kotonamme.

Tinka on tämän lisäsivunsa ansainnut. Oli se niin erityinen koira.

Tinkaa on edelleen ikävä, kovasti ikävä. Nyt kun tätä sivua tehdessä antoi kaipaukselle vallan, kyyneleet virtaavat vuolaasti. Viimeisestä yhteisestä päivästämme ei ole vielä 3 vuottakaan, mutta silti tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Paljon on ehtinyt tapahtua. Paljon olisi sellaista, minkä olisi Tinkankin kanssa halunnut yhdessä kokea.

Kesti vuoden ennen kuin Tinka vieraili unessani. Hämmästyttävä sattuma vai jotain yliluonnollista, mutta ensimmäinen uni tuli juuri Tinkan poismenon vuosipäivänä. Ennakolta en edes osannut ajatella tuosta tapahtumasta olleen vuoden, mutta koska Tinka oli unessa niin voimakkaasti läsnä, oli jälkikäteen tarkistettava mistä tuo olisi voinut johtua. Hämmästys oli melkoinen. Tinka oli aina tarkka tyttö, niin tuolloinkin. Seuraavaa unta sainkin odotella taas vuoden. Se tuli syyskuun puolessa välissä 2008 kaksi vuotta Tinkan kuoleman jälkeen. Odotan tämän vuoden syyskuuta ja Tinkan näkemistä. Pakkohan sen on tulla, tulihan se viime vuonnakin.

Elä ikuisesti Tinka!